Otettaisko luomukuvia pokkarilla?

Syksyä kohti mennään – väistämättä. Se näkyy tienvarren maisemissa, kellastuvissa puiden lehdissä ja pellonpientareilla.  Maisema on erilainen ja syksyn väritkin ovat toisenlaiset – kevään hento vihreys on vaihtunut voimakkaaseen okraan. Pilvet roikkuvat alhaalla ja pikkulinnut ovat kerääntymässä muutto varten – osa jo lähtenyt. Että joku luontokappale viitsiikin vaivautua lentämään jopa tuhansia kilometrejä vain muutamaa viikkoa varten! Ihmeellistä – onneksi viitsivät.

Tänä kesänä olen kerta kaikkiaan kyllästynyt kantamaan painavaa ja matkatavaroissa tilaa vievää järkkäriä mukanani joka paikassa. Tilanteissa siinä on aina väärä objektiivi  – hemmetinmoista sähläystä noiden objektiivien kanssa.  Joihinkin tilanteisiin järkkäri on sopiva ja ainoa oikea ,  joihinkin taas ei. Yhä enemmän räpsin tilannekuvia  pokkarilla ja nyt mietinkin mahdollisimman pienen ja tehokkaan – valovoimaisen – pokkarin hankintaa. ( Järkkärit ( 2kpl)  odottakoon rauhallisempia aikoja).  Todennäköisesti pokkari ei tule olemaan merkiltään Canon tai edes Nikon, maailmassa on muitakin hyviä kameramerkkejä. Mielenkiintoni kohdistuu nyt noihin muihin kameramerkkeihin. Sitä paitsi, jostain kumman syystä,  pieni pokkari on ”vaarattomampi”. Pokkari ei myöskään aiheuta samanmoista mielenkiintoa kuvaajaa kohtaan kuin raskas ja suurikokoinen järjestelmäkamera. Pokkarin kanssa saa rauhassa säädellä kuvakulmia :).

Varoittava esimerkki on viereisessä kuvassa;  kaveri ottaa kuvaamisen turhan vakavasti – tuskin ehtii pikatilanteessa valita kameroistaan sopivimman kun tilanne on jo ohi!  (Kuva on netistä kopsattu).

Ikuisuuskysymys digikuvan aitoudesta puhutti myös taannoisella matkallani. Tapasin vanhoja valokuvaajia – siis oikeita filmille/levyille aikoinaan kuvanneita valokuvaajia, jotka tekivät kuvien kehitteet ja kiinnitteet yms. itse  ja valmistivat  jokaisen kuvan käsityönä varjostuksineen ja valotuksineen pimiöissään. Jo tuolloin kuvia ”käsiteltiin” tarpeen mukaan; vähennettiin ja lisättiin valotusta erilaisin keinoin ja uitettiin liemissä kuvan vaatimalla yksilöllisellä tavalla.  Kiinnitettiin ja kuivattiin. Retusointi oli tuolloin enemmän sääntö kuin poikkeus. Että se ”vanhan hyvän ajan” luomukuvista.

Nykyisistä digikuvista olivat rouvat sitä mieltä että tyhmä  joka ei otoksiaan lainkaan käsittele. Summittaisen räpsimisen sijaan kuvaa pitäisi kunnioittaa – tehdä siitä mielellään aito – rosoinenkin – ajan kuva harkitusti ja viimeistellysti. Nykyisen kuvatulvan keskellä tuo kunnioitus kuvaa kohtaan ei ole ainakaan silminnähden havaittavissa.

Vanhojen rouvien kanssa keskustelu oli virkistävää. Heiltä voi oppia paljon, kun osaa oikein kuunnella. Kuten. Ole omaperäinen ja rohkea. Älä vilkuile sivuille, vaan tee omat juttusi omalla tavallasi. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä se ole tarpeenkaan. Siedä myös omistasi poikkeavia mielipiteitä.  Katso/näe.  Kuuntele. Tunne. Kerro se kuvin.

Uusi pokkari on siis hankintalistalla.

Syyskuvia

Osa syksyn kuvatulvasta on kuvagalleriassa. Siellä on joitakin taustakuviksi sopivia ja joitakin kooltaan vähän pienempiä.(Kuvaa klikkaamalla pääsee kuvagalleriaan ja suurempiin kuviin).

Olen lenkkeillyt ja retkeillyt kameran kanssa lähellä ja vähän kauempanakin. Kokeillut ohessa paria pokkarikameraa ja todennut tunnetun tosiasian; kameroissa/pokkareissa on eroja. Varsinkin aurinkoiset ruskamaisemat eivät ole lainkaan helppoja kuvattavia. Keskipäivän auringonvalo ja kovat varjot ei toimi sen kummemmin kesällä kuin syksyllänkään. Häikäisevä maisema on silminnähden eri asia kuin kameran linssin läpi ikuistettuna. Räiskyvät värit  puuroutuvat herkästi eikä käsisäädöilläkään –  eri aukkoja ja kuvausaikaa jne. kokeilemalla-  meinaa saada kunnon kuvia.  Terävästi piitävällä ja valovoimaisella objektiivilla olis – varsinkin – tähän vuodenaikaan käyttöä.

Tänä vuonna huomioin myös luonnossa liikkuessani kuvaamisen kannalta häiritsevät varjot, kun aurinko paistaa alhaalta ja kirkkaasti luoden pitkiä varjoja maisemaan.

Olen toki ottanut huomioon myös omat puutteeni – voihan olla että syy moiseen on kameran käyttäjässä eikä kamerassa.  Täytyy jatkaa harjoituksia, vaikka välillä tuntuu ettei mikään onnistu. Huteja tulee. Olisi hauska tietää onnistuuko joku aina ja jokaisella ”laukauksella”  :)?

Tuulet ja sateet riipivät lehdet puista ja saa todella pitää kiirettä että ehtii ikuistamaan syksyn värejä ennen kuin kaikki on ohi. Loppuviikoksi lupailtiin jo räntäsateita ja viimeistään pakkasyöt vievät nuo leiskuvat maisemat lehtineen mennessään. Kieltämättä puistot ja rannat näyttävät jo nyt paikoitellen paljailta – sellaisilta marraskuisen masentavilta.

Valokuvatorstai: Odotus

Valokuvatorstain haastekuvani on Helsingin rautatieasemalta. Se – jos mikä – on paikka jossa vaihtelevalla menestyksellä odotellaan  milloin lähtevää, milloin taas saapuvaa junaa.

Joskus odotus on hermoja raastavaa aikatauluongelmien vuoksi – joskus taas odotus tuo hyvää mieltä  ja  onnellista värinää sydämen seutuville kauan kaivattuja mieluisia tapaamisia odotellessa.

Valokuvatorstain odotuksia myös täällä.

Härkälinnun pesäpuuhat

Sunnuntaisella aamulenkillä kävin katsomassa mitä Härkälintujen pesälle kuuluu. Kolehahkossa ja tuulisessa säässä ei kyllä ollut erityisen kesäiset tunnelmat, mutta reippaasti kävellen tarkeni ja taisi aurinkokin pilkistää pilvien lomasta. Mikä parasta; kamera ja oikea objektiivi olivat tällä kertaa mukana. (Joskin objektiivi voisi olla tehokkaampi, mutta se on toinen juttu).

Siellä ne olivat rannan kaislikossa  – Härkälinnut – emäntä hautoi neljää munaansa ja isäntä vartioi uskollisesti vieressä.  Navakassa tuulessa aallot heiluttivat pesää ja se heilui uhkaavasti – pysyi onneksi pystyssä.  Monta vaaraa on noiden munien ja mahdollisesti kuoriutuvien linnunpoikasten vältettävä ennen kuin täysi-ikäisiksi linnuksi ehtivät!

Pariskunta taisi stressaantua kuvaamisesta ja pesintärauhansa häirinnästä, kun hautova lintu jätti pesän ja molemmat linnut alkoivat hermostuneesti uida pesän ympärillä.  Ymmärsin että on parasta poistua paikalta.

Tänään piti käydä katsomassa miten siellä voidaan – onneksi pesä oli pystyssä vaikka  kova tuuli heilutteli sitä vieläkin aika lailla. Vesisateessa ja todella kylmässä viimassa linnut sitkeästi jatkoivat tehtäväänsä; toinen vartioi pesän reviiriä lähistöllä ja toinen hoiti hautomisen. Jospa se onnistuisi! – Jospa saisin kuvia poikasista!

Lomoilua digitaalisesti

Pari sanaa lomokuvista – ne ovat niitä vanhan laatikkokameran tyylisellä kapistuksella otettuja ja filmille kuvattuja  kuvatuksia!

Lomokamerat ovat olleet suurta muotia jo jonkin aikaa ja vanhat kameramerkit Lomo, Holga, Diana jne.   on kaivettu naftaliinista ja tuntuukin, että  koko maapallon valokuvausta harrastava kansa on innoissaan tähän lomografiaan.  Jälkijunassa kun tulen, löysin tämän ihanuuden vasta jokin aikaa sitten.  Ne on ne kuvat – ne viehättävät jollakin kummallisella tavalla. Lomokuvissa on nostalgiaa, ajan patinaa, joka saa kuviin aivan uudenlaista näkökulmaa. Nykyaika näyttää isoäidinaikaiselta ja nykyihmiset lomokuvissa ovat kuin mummolan vanhoista albumeista.  Ihania! Jos ”lomoilu” kiinnostaa – käy Krisun blogissa – siellä on kuvia ja omakohtaista kokemusta kamerasta ja sen ihanuudesta :).  Googlesta löytyy asiaa lomografiasta hakusanalla – ketä aihe kiinnostaa.

Henkilökohtaisesti en ole innostunut filmille kuvaamaan. Siinä mielessä en halua palata ajassa taaksepäin. Lomohurmoksesta olen poiminut itselleni sopivan tavan lomoilla digitaalisesti – siis räpsiä kuvia horisontista, kuvakulmista tai  sommittelusta välittämättä. Valkotasapaino, valotusaika ja pieni – joskus suurikin epätarkkuus ei häiritse ollenkaan. Lomoilussa ne suorastaan  kuuluvat  asiaan. Olen hakenut epätoivoisesti ensimmäistä  Agfa-merkkistä digikameraani, jolla  saisin hyvin  räpsittyä ”köyhän miehen” – tai tässä tapauksessa -naisen – lomografiaa. En ole sitä vielä löytänyt – muuton jälkeen missä lie – nämä alussa olevat ”lomokuvat” ovat myös vähän uudemmalla, vanhalla, digipokkarilla otettuja. Tyyli ja valotus on niissä vinksin vonksin ja loppusilaus tehty kuvankäsittelyssä. Harjoittelu jatkuu  – koko ajan oppii uutta ja mielenkiintoista.

Kauniit kuvat ovat kauniita, mutta mitä enemmän teknisesti täydellisiä kuvia näkee ja katsoo, sitä enemmän kiinnostus epätäydellisyyttä kohtaan lisääntyy. Totuttuja tapoja ja ns. kirjoittamattomia sääntöjä rikkomalla syntyy uutta ja mielenkiintoista. Ylipäätään kliinisen kauniit, ”hajuttomat ja mauttomat” asiat eivät jaksa pitkän päälle kiinnostaa. Ei niin missään yhteydessä.

Kalenterit: Syyskuu 2010

Syyskuun kalenterikuvissa on yllä oleva seittikuva vuosien takaa. Kuva on tosiaan vuosilta ennen digijärkkäriä ja vieläkin harmittaa, kun ei tuolloin ollut parempaa objektiivia käytettävissä.  En ole sen koomin ollut vastaavassa tilanteessa; aamu-usvaisella pellolla hämähäkin seittejä kastepisaroineen silmän kantamattomiin. Kun aurinko nousi kimalsivat pisarat auringon valossa ja muuten koko syksynankea pelto näytti hetken aikaa jopa upealta.

Siitä huolimatta, että kuvassa on kaikki vähän ”vinksin vonksin”,  pidän itse siitä ja sen myötä muistikuvista joita kuva tuo mieleeni vuosien takaa.

Syyskuun kalenterit löytyvät kuvaa klikkaamalla (siellä on myös ao. kuva suuremmassa koossa) tai täältä.