Mitä minä sanoin…

Panikoin jo herätessäni – kello oli puoli yhdeksän! Tätä tarkoitin eilisessä postauksessani kun ilmoitin etten pysy kesäajan perässä. Olen nukkunut huonosti.  Istuin tietokoneen ääressä pitkälle puolen yön jälkeen ja mietin näitä blogeja. Toivottavasti  kaksi samannimistä blogia ei sekoita  koko ”systeemiäni”, jonka piti olla mahdollisimman selkeä. Niinpä!

Vielä pitäisi vähän fiksata sekä vanhaa että uutta kun vain aikaa olisi – ehkä sitten taas puolen yön aikaan, kun mummot ja muut ovat unten mailla.

Kyllikki Villan kirjan (Elämän korkea keskipäivä) sain eilen loppuun. Kirjan päiväkirjamaiset merkinnät keskittyvät keski-ikäisen naisen pohdintaan kielletyn  rakkauden  ja yksinhuoltajan arjen pyörteissä.  Löysin itsestäni tirkistelijän – kuka mahtaa olla tuo hurmaava rakastaja, joka kaikesta päätellen on ollut kirjoittajan sielunkumppani.  Nuorempi, perheellinen mies joten suhde on ollut tuhoon tuomittu jo alun alkaenkin.

Jos olisin lukenut tämän kirjan ennen kirjailijan muita meriseikkailuja, olisin ehkä lukenut ne toisella mielellä. Ehkä olisin hakenut rivien välistä kaipuuta ja ikävää menneitä rakkauksia kohtaan ja ehkä  jonkinasteinen tietoisuus kirjoittajan arjesta olisi kokonaisuuden kannalta ollut oikeampia mielikuvia herättävä.

Ns. vanhan naisen kirjoituksia  lukiessa lukee väärällä tavalla: vanhan naisen kirjoittamaa. Usein unohdetaan, että vanhassa naisessakin asuu nuori tyttö. Turhamainen, naisellinen, tyttömäinen ja rakastava. Kaikki ne nuoren ihmisen kuohuvat tunteet ja tunnemyrskyt (ilman hormoneja – of course) ovat tallella – ne eivät vain ole niin alleviivattuja eivätkä ilmene niin agressiivisella tavalla kuin nuoruudessa. Elämänkokemus tuo määrätynlaista tyyneyttä, mutta sen  ei pitäisi antaa hämätä. Kuten Like kustannuksen sivuilla todetaan: ”Vanhuuden anarkia ja luopumisen tematiikka ovat arvoja, jotka jäävät vähälle huomiolle nuoruuden ja kuluttamisen yhteiskunnassa. Villa oli syvästi ajatteleva, vastavirtainen ihminen. Hän toi raikkaan näkökulman suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämäntapaan.”

Nyt odotan sitä tilattua  myrskyä (Myrskyssä) kirjastosta. Taisin olla viimeksi kun katsoin 4. jonossa.

Olen myös katsellut kirjaston sivuilta josko sieltä löytyisi jo uutuuksia. Lippe Suomalainen on varattu, mutta Brita Kekkosta eikä Iiro Viinasta vielä näy luetteloissa -joten niitä pitää odotella. Nämä ao. ihmiset ovat ristiriitaisia tunteita herättäviä ja rohkeita ”oman tiensä” kulkijoita, jollaisia soisi olevan enemmänkin tässä siloisessa teflonmaailmassa.

*****

Tähän yhteyteen sopii mielestäni löytö ”keittiön radiosta”. Kuulin tämän kappaleen jokin aika sitten ja tykästyin. Kaivoin sen esiin tuubista ja se on tässä. Siinä on nostalgiaa, melankoliaa ja vaikka mitä. Ja ihana Irina Milan.

MISSÄ OLIT SILLOIN

Missä olit silloin, kun kevään tulon näin.
Puhkes aro kukkaan, se hehkui silmissäin.
Silloin koivunrunkoon nimes kirjoitin.
Et kai tulla voinut, kesää odotin.

Missä olit silloin, kun kesä huumaten
nosti kuuman tuulen taas takaa arojen.
Paljaat joenuomat, kesää kuivuneet.
Syksy kaipas, eivät linnut laulaneet.

Missä olit silloin, kun syksyn tänne sain.
Kuolleen koivunlehden mä huoneeseeni hain.
Ikkunassas säde valoi hopeaa.
Tiesin talventuloon saisin odottaa.

Missä olet vihdoin, nyt talvi täällä on.
Kylmä lumi peittää jo alleen koivikon
Talvi jäisen ruusun taikoi ikkunaan.
Taasko kevättä mä joudun oottamaan.

Taasko kevättä mä joudun oottamaan.
Taasko kevättä mä joudun oottamaan.

Mainokset